Kirjaesittely: Kakkuja ja saaritarinoita – leivontaelämää Suomenlinnassa
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 3/2023.
Emilia Vartiainen
Kakkuja ja saaritarinoita – leivontaelämää Suomenlinnassa
Cozy Publishing 2022, 199 s.
ISBN 978-952-7381-63-2
Suomenlinnan lumoa kauniissa ruokakirjassa
Emilia Vartiaisen Kakkuja ja saaritarinoita -kirjaa lukiessa haluaa ensimmäiseksi muuttaa Suomenlinnaan ja vasta toiseksi alkaa leipoa. Vartiainen kuvailee niin valloittavasti asumista Helsingin edustalla sijaitsevassa Unescon maailmanperintökohteessa, että lukijakin haluaa välittömästi siirtyä Suomenlinnan sileille kallioille paistattelemaan päivää ja seuraamaan Ruotsin laivojen kulkua. Vartiainen on Tove Jansson -fani, ja kakkukirjassa on myös hyvin valittuja lainauksia Tove Janssonin kirjoista. Muumit ovat Vartiaiselle erityinen innoituksen lähde, mutta tämä ei ainakaan kirjassa näytä ulottuvan Muumi-astioihin, sillä kirjan kuvituksessa ei näy ainuttakaan muumimukia tai -lautasta. Ehkä hyvä niin. Kuvia on kuitenkin paljon, ja ne vain lisäävät intoa lähteä Suomenlinnaan.
Kirjan ohjeet on jaettu neljään osioon, jotka ovat Hillot, tahnat ja herkut; Kakut; Leivonnaiset ja Hapanjuuri. Ohjeet ovat lähtökohtaisesti vegaanisia, joskin luomuvoita ja -hunajaa on myös käytetty. Vartiainen lupaa, että suurin osa on helppoja valmistaa, mutta haasteita kaipaaville löytyy myös esimerkiksi ohje vegaanisiin macaron-leivoksiin ja hapanjuurileivontahan nyt vaatii vähintäänkin kärsivällisyyttä.
Kauniissa kirjassa on sama puute kuin jo aiemmin Elintarvike ja Terveys-lehdessä 6/2022 esitellyssä saman kustantajan Retkiruokakirjassa. Kirjassa on käytetty monin paikoin häiritsevän pientä fonttia. Itse koen, että luettavuus on kuitenkin tärkeämpi kuin ulkonäköseikat. Mutta aivan ihastuttava hyvän mielen leivontakirja on kuitenkin kyseessä. Ja kesällä Suomenlinnaan?
Uuniomenahillo
1 kg kotimaisia omenoita
1 dl ruokosokeria
1 tl kanelia
Lämmitä uuni 150 asteeseen. Huuhtele omenat ja pilko pieniksi paloiksi. Voit myös halutessasi kuoria ne. Laita omenat laakeaan uunivuokaan ja sekoita joukkoon sokeri sekä kaneli. Nosta vuoka uuniin noin 2 tunniksi, mitä kauemmin hedelmäpalat hautuvat, sitä makeampaa ja pehmeämpää hillosta tulee. Voit halutessasi soseuttaa sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa kuumat omenat tasaiseksi hilloksi. Lusikoi hillo puhtaaseen lasipurkkiin ja tarjoile esimerkiksi pannukakun ja kauravaniljajäätelön kanssa.
Lähde: Emilia Vartiainen, Kakkuja ja saaritarinoita.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Kalastajien kyydissä Itämerellä
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 2/2023.
Janne Ahonen, Janne Sundell, Pekka Turunen
Kalastajien kyydissä Itämerellä
John Nurmisen Säätiö 2022, 199 s.
ISBN 978-952-9745-91-3
Kalassa Itämerellä
Viestintäjohtaja ja kirjailija Jukka Ahonen, biologi Janne Sundell ja valokuvaaja Pekka Turunen ovat tehneet mielenkiintoisen – ja tärkeän – kirjan. Kirja käy läpi kalastuksen ja kalakantojen tilannetta Itämerellä, ja kirjaa varten tekijäkolmikko on kulkenut kalastajien matkassa Suomen Eurajoella, Kemiönsaaressa ja Pellingissä, Ruotsin Kalixissa ja Möjassa, Tanskan Spodsbjergissä, Puolan Ustkassa ja Latvian Ventspilsissä. Kalastuksesta pääsevät kertomaan kalastajat itse, mikä on vaatinut tekijöiltä myös hyvää kielitaitoa, sillä kalastajat lähtevät yleensä keskusteluun vain omalla kielellään ja murteellaan. Kirjassa pyydetään silakkaa, siikaa, lohia, kampelaa, muikkua, turskaa, särkiä ja kilohailia, sivusaaliina saadaan muitakin kalalajeja. Myös kalan tuotteistamista käsitellään, mistä hyviä esimerkkejä ovat suomalainen Järki Särki ja Ruotsin Kalixin muikunmäti Kalix Löjrom, joka on suojattu alkuperänimitys. Suomen puolella Perämeren muikkujen mädistä ei saa lainkaan samaa hintaa kuin Kalixin mädistä.
Itämeren kalakantojen tilanne on huomattavasti huonompi kuin se on ollut aiemmin, ja nykyään kalastus onkin tarkoin kiintiöityä ja säänneltyä. Ammattikalastus itsessään on jo uhanalaista kuten monet kalatkin. Näin kirjassa työstään kertoo 80-vuotias kalastaja Rune Wikström: ”Viime vuosina tilanne on ollut todella heikko. Alamäki alkoi kymmenisen vuotta sitten. Silloin sai vielä noin sata kiloa silakkaa verkkoa kohden. Nyt saan ehkä parhaimmillaan viisi kiloa.” Syyksi silakan katoon vanha kalastaja näkee suuret troolarit. ”Ne ovat täällä rannikon läheisyydessä ja vievät systemaattisesti kaiken parveutuneen silakan, joka ei pääse kutemaan rannikolle. Kun merestä ottaa enemmän kuin se antaa, seurauksena on haaksirikko. Tietysti myös hylkeet vievät kalaa, mutta niitä on ollut aina enkä näe niitä suurena uhkana. Merimetsot rokottavat kaloista eniten ahvenkantaa.”
Pekka Turusen hienot valokuvat ovat kirjassa keskeisessä osassa. Ne havainnollistavat hyvin, millaisissa toimintaympäristöissä ja millaisilla välineillä kalaa pyydetään. Toki muutamiin kuviin katse pysähtyy vain ihastelemaan Itämeren kauniita maisemia. Kirjan välittämät kalastajien tarinat ja kirjoittajien yhteenvedot eri alueiden kalakantojen tilanteesta antavat pohtimisen aihetta. Oikeita valintoja ja tekoja tarvitaan, jotta lautasella voi olla jatkossakin terveellistä ja herkullista Itämeren kalaa.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Vieras laji – kuinka lohesta tuli miljardibisnes
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 2/2023.
Simen Sætre, Kjetil Østli
Vieras laji – Kuinka lohesta tuli miljardibisnes
Gummerus 2023, 489 s.
ISBN 978-951-24-2995-0
Norjan lohihuuman varjopuolet
Simen Sætre on tutkiva journalisti ja Kjetil Østli toimittaja ja tietokirjailija, ja he ovat tarttuneet kirjassaan Vieras laji Norjassa tunteita nostattavaan aiheeseen eli lohenkasvatukseen. Lohella on tahkottu rahaa, ja lohihuumassa ovat menettäneet merkitystään niin ympäristö, kalojen hyvinvointi kuin myös lohen terveellisyys, jonka luulisi ruokaa kasvatettaessa olevan ihan perusasia. Loheen on kerääntynyt ympäristömyrkkyjä ja muita vierasaineita, ja yksi esimerkki on etoksikiniini, jota lisättiin lohen rehuun eli kalajauhoon ehkäisemään sen pilaantumista. Pilaantunut kalajauho voi kuljetuksen aikana jopa räjähtää. Etoksikiniiniä jäi kuitenkin myös itse loheen. Kuinka toimi lohenkasvatusala? Ikävien uutisten tuojat hiljennettiin ja heidän uskottavuutensa murennettiin, jotta voitiin jatkaa kuten ennenkin. Ainetta käytettiin yli 40 vuotta, kunnes se lopulta EU:ssa kiellettiin.
Kirjan nimikin kertoo jo paljon sisällöstä. Kasvatuslohi on eri laji kuin luonnonlohi, ja kun sitä kala-altaasta karkaa luontoon, se risteytyy luonnonlohen kanssa ja vieraslajina heikentää sen kantaa. Kasvatuslohet myös tartuttavat sairauksiaan luonnonlohiin. Luonnonlohen määrät ovat Norjassa vähentyneet merkittävästi ja tähän liittyvät suuresti kala-altaiden karkulaiset. Määrästä on ristiriitaista tietoa. Yhdessä vaiheessa kasvattajat ovat sanoneet, että lohia ja kirjolohia karkaa noin 560 000 vuodessa ja tutkijoiden arvio on, että totuus on 2–4-kertainen.
Sætren ja Østlin kirjassaan kuvaama lohenkasvatus on tehotuotantoa, jossa eläinten hyvinvointi helposti jää taloudellisten tekijöiden varjoon. Kala-altaissa kalat uivat ahtaasti ja ovat otollinen uhri täille. Täin torjuntaan on käytetty valtava määrä kemikaaleja, joita on kaadettu mereen ja osansa kemikaaleista ovat saaneet myös muut lajit, mutta kaloja on myös harjattu, kylvetetty lämpimässä vedessä ja käytetty puhdistajakaloja, jotka ovat puolestaan alkaneet kuolla allasoloissa. Kalat eivät ole voineet hyvin ja ovat useissa tapauksissa selkeästi kärsineet.
Kirjoittajat toteavat, että kasvatuslohi ei ole myöskään mikään yksiselitteinen ratkaisu maailman ruokapulaan. Lohien rehua on tehty kaloista, jotka olisivat itsessään ruokaa ihmisille. Yhden lohikilon tuottaminen vaatii enemmän kuin yhden kilon luonnonkalaa. Ja kun puhutaan ilmastosta, tulevat esille myös lohien lentokuljetukset. Lohen tuotannon mittakaavan huomioiden myös lentokuljetusten määrä on jo ilmastonkin kannalta merkittävä.
Tätä kirjaa lukiessa tuntui ruoto tarttuvan kurkkuun. Sætre ja Østli ansaitsevat kiitoksen rohkeudestaan. Kirja on varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun varovaisuusperiaate ei tule pieneen mieleenkään. Olen nyt kirjoittanut vain sisällöstä, mutta kirja on myös äärimmäisen hyvin kirjoitettu ja se kannattaa ehdottomasti lukea.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Rukiin viljava historia
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 1/2023.
Annika Luther
Rukiin viljava historia
Kustantamo S&S 2022, 288 s.
ISBN 978-951-52-5570-9
Jokapäiväinen leipä ei ole itsestäänselvyys
Annika Lutherin Rukiin viljava historia oli viime vuonna yksi tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista. Kirja on laaja katsaus maanviljelyn, kasvinjalostuksen, suomalaisen ruoan ja maaseudun historiaan, jossa ruis on tarinan punainen lanka. Se sisältää myös otteita kaunokirjallisuudesta ja runoudesta, joissa ruis on ollut mukana. Kirja on kuvitettu Herta Donnerin piirroskuvin. Kirjan alkuteos on ruotsinkielinen ja sen on suomentanut Kari Koski.
Kirjan johdanto ja alkuluvut vaikuttivat vähän sekavilta, mutta kun pääsee tarinaan ja Lutherin tyyliin mukaan, alkaa tietoa tulla kahmalokaupalla ja lukijan mielikuvitustakin ruokitaan lukuisin kuvauksin ja yksityiskohdin. Rukiilla on ollut valtava merkitys suomalaisten ruokahistoriassa, joten eipä ole ihme, että kun vuonna 2016 valmistauduttiin Suomen satavuotisjuhliin ja äänestettiin kansallisruoasta, 50 000 osallistujasta 10 000 äänesti ruisleipää. Luther kertoo myös nälkävuosista ja avaa lukijalle, mitä ”alavilla mailla hallan vaara” voi kaikessa karuudessaan tarkoittaa ihmisille, joiden elämä on ollut kiinni sadon onnistumisessa.
Maaseutuun liittyy tänä päivänä paljon nostalgiaa ja tätä käytetään hyväksi myös markkinoinnissa. Luther lanseeraa käsitteen ”Vaahteramäen Eemeli -pesu” viherpesun ja vastaavien rinnalle, ja tällä tarkoitetaan mielikuvaa sellaisesta maataloustuotteesta, jolle ei löydy katetta nykyisistä tuotantotavoista. ”Riihiruis” ei ole välttämättä riihtä nähnytkään. On kuitenkin vielä harrastajia ja pienviljelijöitä, jotka pyrkivät säilyttämään maatiaislajikkeita. He tekevät todella tärkeää työtä, sillä maatiaislajikkeilla on monimuotoisuuden ja uudenlaisiin olosuhteisiin sopeutumisen kannalta suuri merkitys. Lutherin kirja ottaa myös kantaa ja päättyy lukuun ”Miten ruokkia huomisen maailma?”. Vastaukseen sisältyy myös ruis.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Valas lasimaljassa
Kirjaesittely on julkaistu Ympäristö ja Terveys-lehdessä 1/2023.
Maria Katajavuori
Valas lasimaljassa – Miten vangitsemme itsemme ympäristötuhon ansaan
Atena 2022, 431 s.
ISBN 978-951-1-42313-3
Vastoin parempaa tietoa
Maria Katajavuoren kirja ”Valas lasimaljassa” oli viime vuonna tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokas. Itse pidin kovasti peukkuja sille, että juuri tämä kirja olisi voittanut, mutta toisin kävi. Joka tapauksessa kyseessä on kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea sen sisältämien oivallusten, hersyvän kirjoitustyylin ja ajankohtaisuuden takia. Katajavuori ei pistä päätään pensaaseen ihmiskunnan suurimman kysymyksen – Kuinka vältymme ympäristötuholta – edessä, vaan katsoo maitovalasta silmästä silmään ja etsii ratkaisuja niin lasimaljan sisä- kuin ulkopuoleltakin.
Hyvin ikävä tosiasia todetaan jo kirjan alkusivuilla: ympäristötieto ei riitä pelastamaan maailmaa. Ja tämä ei tarkoita sitä, etteikö ympäristötietoa olisi tarpeeksi, vaan sitä, että tieto ei johda toimintaan siten kuin pitäisi. Toimimme ns. vastoin parempaa tietoa. Tietoa kyllä tarvitaan, mutta samalla on ymmärrettävä monitieteisesti ihmisen tapaa ajatella, toimia ja perustella asioita itselleen. Kun tiedon suoraviivainen merkitys kyseenalaistetaan, joutuu tutkija myös kyseenalaistamaan omaa työtään. Tieteen tekemiseen liittyvät konferenssit ja kenttätutkimukset lentomatkoineen – kuinka oikeutettuja ne ovat?
Valitettavasti tiedon ja toiminnan suhde on nähtävissä myös toisinpäin. Katajamäki toteaa, että tieto ei niinkään muokkaa toimintaa kuin toiminta tietoa. Toisin sanoen ihmiset valikoivat totuutensa tai jopa suorastaan muokkaavat sitä. Lisäksi uskomme mieluiten tuttujen ja karismaattisten henkilöiden kertomiin totuuksiin, ja myös toisto voi tehdä asiasta totta. Toisaalta sekä nykyhetken voitot että uhat nähdään merkityksellisemmiksi kuin vasta tulevaisuudessa odotetut.
Katajavuori tuo myös esille nyt vihreän siirtymän kohdalla voimakkaasti esille tuodun asian eli oikeudenmukaisuuden. Epäreilusti suunnitellut muutokset johtavat vain kapinaan. Ihmisten on pystyttävä elättämään itsensä ja perheensä, ja jos tämä vaarantuu, jää ekokatastrofin uhka helposti tärkeysjärjestyksessä toiseksi.
Lukiessa ei voinut välttyä epätoivon tuntemuksilta. Miten ihmeessä tästä vielä voidaan selvitä? Jos ja kun (toivottavasti) vapaudumme ylikulutukseen ohjaavista rakenteista, olemme jo ottaneet aimo harppauksen eteenpäin. Isoja askelia kuitenkin tarvitaan, ettei aika lopu kesken.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely Maria Katajavuoren edellisestä kirjasta ”Kuoleman ja elämän kysymys” julkaistiin Ympäristö ja Terveys-lehdessä 1/2019, ja se löytyy myös verkkosivujemme blogista.
Kirjaesittely: Retkiruokakirja
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 6/2022.
Saara Atula
Retkiruokakirja
Cozy Publishing 2022, 239 s.
ISBN 978-952-7381-61-8
Omia eväitä kantamassa
Ruokaa ja vaeltamista harrastava, Rovaniemellä asuva lääkäri Saara Atula on kirjoittanut ruokakirjan, joka keskittyy luonnossa liikkujan eväisiin. Kirjan nimikin on reippaasti Retkiruokakirja. Kirja ottaa huomioon eri pituiset reissut, eri vuodenajat ja erilaiset makumieltymykset – on vaikea kuvitella, että yli 60 ohjeen joukosta ei löytäisi itseään miellyttävää makumaailmaa. Ja tässä tapauksessa voidaan todellakin puhua makumaailmasta, sillä Atula tuo laajan kirjon jopa etnisiä makuja retkeilijän ulottuville. Kenenkään ei tarvitse kirjan luettuaan tyytyä pelkkiin valmispusseihin.
Haluaisitko napostella valkosipulipopcorneja kairassa auringonlaskua ihaillessa? Pidätkö sinapista – nuotiomakkaran vaihtoehdoksi löytyy myös sinappi-kermapasta! Ja retkikeittimellä voi valmistaa myös porkkanakakun. Entä mitäpä tuumaat tikkucroissanteista? Joulun aikaan sopivat myös piparibrowniet appelsiininkuoressa. Mm. nämä ohjeet löytyvät Atulan kirjasta. Ja koska retkiolosuhteet vaativat pääosin yksinkertaisia reseptejä, ovat ne myös kiireisen kotikokin mieleen. Tätä kirjaa hyödyntääkseen ei ole välttämätöntä vaeltaa.
Kirjassa käydään läpi huolellisesti ruokien kuivaamista, mikä on tärkeää jokaisen pitemmälle vaellukselle lähtevän hallita. Ruokien säilyvyyteen ja niiden lämpötilanhallintaan kiinnitetään asianmukaisesti huomiota, sillä selväähän on, että kesähelteillä ruoka helposti pilaantuu ja talvella jäätyy. Myös ruoan valmistamisen kuluttama energia huomioidaan, mikä on myös retkeilijälle olennaista, sillä yleensä hän kuljettaa ruokien lisäksi mukanaan niiden valmistamisen vaatiman polttoaineen.
Kirjasta opin myös uuden sanan: ennastaminen. Tämä tarkoittaa kuivatun ruoan vesipitoisuuden palauttamista. Ja termi on kyllä ihan oikea – Atula on tarkastanut asian Kielitoimistosta.
Kirjaa lukiessa käy kuten aikanaan Viisikkoja lukiessa – tulee nälkä ja alkaa tuntua, että saattaisi se pieni luontoseikkailukin olla paikallaan. Kirjassa on upea kuvitus, ja kuvat ovat Saara Atulan ja hänen miehensä Markus Atulan käsialaa. Yksi iso miinus kirjassa on. Siinä käytetty fontti on pääosin niin pieni, että lukeminen on silmille todella raskasta. Ei ole tarkoituksenmukaista, että kirjan tekstistä tulee mieleen lääkepurkin kylki. Jäin myös miettimään, missä kirja on painettu. Sitä tietoa ei kirjassa mainittu.
Hieno ja viimeistelty kirja on kuitenkin kyseessä, ja se soveltuu varmasti lahjakirjaksi luonnossa liikkumisesta ja ruoasta kiinnostuneelle. Kannattaa kuitenkin varmistaa, että lahjansaajalla on näkimet kunnossa.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Viherpesuopas
Kirjaesittely on julkaistu Ympäristö ja Terveys-lehdessä 8/2022.
Antti Isokangas, Jani Niipola ja Riku Vassinen
Viherpesuopas
Nemo 2022. 311 s.
ISBN 978-951-1-42250-1
Antti Isokankaan, Jani Niipolan ja Riku Vassisen kirja alkaa Tuuli Kousan esipuheella ja lauseella ”Yhteiskunnassa on viimein havahduttu siihen, että yrityksillä on keskeinen rooli maapallon pelastamisessa.” Ja yritykset ovat myös ottaneet tämän roolin pääosin tosissaan. Valitettavasti osa on jäänyt sanahelinän asteelle, eli he lähinnä vain kertovat ottaneensa tämän tosissaan. Jos sanoja on enemmän kuin tekoja, on kyse yleensä viherpesusta, mistä tämä kirja kertoo. Viherpesuohjelman lisäksi kirjassa käydään läpi pinkki-, purppura-, sateenkaari-, ruskea- ja valveutuneisuuspesuohjelmia.
Viherpesuopas auttaa ymmärtämään markkinoinnin maailmaa, tunnistamaan markkinointikoneiston käyttämän pesuohjelman, ja kirjan esimerkit ovat herkullisia. Kirja on suunnattu kuluttajille, mutta se on tärkeä myös yrityksille, jotka haluavat toimia vastuullisesti ja myös viestiä siitä sortumatta viherpesuun. Siihen nimittäin saattaa haksahtaa myös huomaamattaan.
Tyypillistä viherpesua ovat tilanteet, jossa yritys tekee kyllä liiketoiminnassaan tekoja ympäristön hyväksi, mutta samanaikaisesti yritys ei kuitenkaan puutu siihen ongelmaan, millä sen toiminnassa on ympäristön tilan kannalta suurin merkitys. Se voi jopa samanaikaisesti toisaalla tuhota luontoa ja viestiä ympäristöteoista, jotka ovat kuitenkin kokonaisuuteen verrattuna varsin vaatimattomia.
Vastuullisuus ei ole ensisijaisesti markkinointia. Yrityksen on pohdittava toimintaansa kokonaisuutena ja tunnistettava, missä sillä on parannettavaa ja toimia parantaakseen tilannetta. Ympäristöteoista saa toki viestiä, mutta ensin pitää olla jotain oikeasti tehtynä. Ja myös negatiivisista asioista pitäisi uskaltaa kertoa.
Itse jäin miettimään sitä, että miksi tyypillinen titteli on nykyään ”viestintä- ja vastuullisuusjohtaja”. Myös kirjan kirjoittajista Antti Isokangas on ollut sellainen. Tämä antaa kuvan, että vastuullisuus luodaan viestintäosastolla.
Kirja toi esille myös sen, että kuluttajat – erityisesti ne, joille vastuullisuus ja ympäristöasiat ovat hyvin tärkeitä – voivat olla jo valmiiksi niin asenteellisia, että mikään, mitä ”pahis”yritys tekee, ei vakuuta. He voivat olla myös sokeita oman toimintansa virheille. Jokaisen yrityksen on kuitenkin tehtävä parhaansa, koska, kuten jo aiemmin todettiin, maailmaa on pelastettava, vaikka kiitosta siitä ei kaikilta saakaan.
Viherpesuopas on Suomessa painettu avainlipputuote, ja se on asiaan perehtyneiden asiantuntijoiden perusteellinen ja havainnollinen tietokirja. Kirjailijat ovat nähneet myös sen vaivan, että kertovat asiansa hauskasti ja kansantajuisesti sortumatta termeillä kikkailuun. Luotan tähän kirjaan.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Linnunlaulua ja varoitushuutoja
Kirjaesittely on julkaistu Ympäristö ja Terveys-lehdessä 7/2022.
Kaarina Davis
Linnunlaulua ja varoitushuutoja
Omakustanne 2022. 160 s.
ISBN 978-952-94-6035-9
Osana luontoa
Linnunlaulua ja varoitushuutoja on Kaarina Davisin viides kirja. Aikaisemmissa kirjoissaan hän on käsitellyt mm. loppuunpalamistaan hoitotyössä, kulutusyhteiskunnan oravanpyörästä irtautumista, luonnonmukaisen elämän edellytyksiä ja em. elämäntavan vaatimia taitoja sekä kirjailijan työtä. Tänä vuonna julkaistu kirja on ennen kaikkea luontohavaintokirja, joka koostuu suurimmaksi osaksi Davisin päiväkirjamerkinnöistä. Davisin luontotietous onkin vaikuttava.
Davis kuvailee kirjassaan elämäänsä osana luontoa sukutilallaan Hämeenkyrön Alhonlahdessa. Hän tarkkailee eläimiä ja myös ruokkii niitä. Hän on rakentanut lähiluontoonsa niin luottamuksellisen suhteen, että eläimet jopa hakeutuvat hänen luokseen, eikä vastaava kokemus ole mahdollinen tai edes suositeltava satunnaiselle luontokulkijalle. Mutta monet asiat ovat. Pitäisi vain osata Davisin tavoin pysähtyä, hiljentyä ja hyväksyä luonnon aikataulu – villieläimet elävät omaa elämäänsä. Luontohavaintojen kautta voi ymmärtää, mitä eläimille tarkoittaa esimerkiksi avohakkuu, metsästys tai jatkuva melu. Kirjan tärkeä viesti on, että meidän ei tule aina ajatella luontoa ihmisen siitä saaman välittömän hyödyn tai haitan kautta. Luonto on tärkeä itsessään: se on eläinten koti, johon olisi astuttava kunnioittaen ja arvostaen eläinten kotirauhaa.
Moni tarkoittaa hyvää, mutta aiheuttaa tietämättömyydellään luonnolle vahinkoa. Davis herättelee etsimään tietoa, kyseenalaistamaan ja myös luonnon ehdoilla haltioitumaan ja ihmettelemään kaikkea sitä, mitä luonnossa tapahtuu. Davis nauttii elämästään – elämä osana luontoa on antanut hänelle enemmän hyvinvointia kuin kulutusyhteiskunnassa rimpuilu.
Kirjassa on myös synkkä puolensa. Davis kärsii syvästi siitä vahingosta, mitä ihmiset luonnolle aiheuttavat. Hän tekee kaikkensa pelastaakseen luontoa tahollaan, mutta mitä me muut voimme tehdä? Davisin sanoin: ”Maailmanmeno ei ole kiveen hakattua vaan meillä on vaikutusvaltaa. Tänä kiireisenä ja keskittymiskyvyttömänä aikana on olevinaan helpompaa vetäytyä, uskoa ettei teoillamme ole merkitystä. Mutta niillä on. Juuri sille ketulle, hämähäkille, oravalle, talitiaiselle, puulle, marjaluteelle, sammalenversolle, maaperän eliölle, kurjelle, joutsenelle, ilmastolle tai vesistölle. Sen sijaan että eläisimme epätoivossa, voimme valita elämän joka jatkuu – ei vain ihmisissä vaan luonnossa, jonka jätämme jälkeemme. Kaikki palautuu valintoihimme.”
Hyvä valinta on myös lukea tämä kirja.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Maito
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 4/2022.
Tiina Sarja
Maito. Superjuomasta kiistakapulaksi
Docendo 2022, 269 s.
ISBN 978-952-382-188-0
Muuttuva maitokulttuuri
Tiina Sarjan tänä vuonna ilmestynyt tietokirja ”Maito. Superjuomasta kiistakapulaksi” käy läpi maidon tuotannon ja kulutuksen historiaa, sen asemaa suomalaisessa ruokakulttuurissa ja tämän päivän tilannetta, jossa maitotilalliset hädin tuskin kannattavasti tuottavat maitoa, mitä ei enää edes pidetä yksiselitteisesti hyvänä asiana. Maidonvalkoisiin muistoihin on vedetty hiililiidulla mustia tahroja. Kuinka tässä näin kävi?
Sarja käy läpi maidon tuottamiseen liittyvät ongelmat. Maidon tuotannolla on korkea hiilijalanjälki, ja maataloustuotanto liittyy ilmastonmuutoksen ohella myös muihin akuutteihin ympäristöongelmiin kuten vesistöjen rehevöitymiseen ja luonnon monimuotoisuuden hupenemiseen. Me emme myöskään välttämättä tarvitse maitoa, vaan voimme voida hyvin ilman maitotuotteita, ja jos puhutaan esimerkiksi voista, voimme voida ilman sitä jopa paremmin. Sarja selvittää, onko maidontuotanto ylipäätään eettistä toimintaa – kärsivätkö lehmät – ja millainen on nykyaikainen navetta. Ja onko realistista tai edes tarpeen, että suomalaiset siirtyisivät maidottomaan ruokavalioon ja luopuisivat esimerkiksi juustoista, jotka tuntuvat maistuvan meille erityisen hyvin huolimatta niiden erityisen korkeasta hiilijalanjäljestä? Ja kuinka kävisi Suomen maataloudelle ilman maidon tuotantoa? Onko maatalouden mahdollista muuttua uusien vaatimusten mukaiseksi?
Kirja ei ole pamfletti maidon puolesta tai sitä vastaan. Lukijalle kuvaillaan maiton tuotannon tilanne taustoineen, haastatellaan asiantuntijoita, vieraillaan parissakin navetassa, ja kirjailijan pohdintojen rinnalla lukija voi tehdä omansa. Mutta jos päätyy lopputulokseen, että ennen oli kaikki paremmin, ei ole lukenut kirjaa ajatuksella. Tulevaisuudessa maidolla on varmasti paikkansa, mutta maitokulttuuri muuttuu ajassa ja niin sen pitääkin olla.
Kirja on erittäin sujuvasti kirjoitettu ja miellyttävä lukukokemus. Jokainen suomalainen tarvitsee ajantasaista ja eri näkökulmat huomioivaa maitotietoa tottumusten ja totuuksiksi luultujen uskomusten rinnalle.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Kirjailijan keittiössä
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 3/2022.
Tuija Välipakka
Kirjailijan keittiössä
Siltala 2022, 264 s.
ISBN 978-952-234-719-0
Kirjoja ja keittiöhommia
Kirjailija Tuija Välipakan kirjassa on aivan ihastuttava idea. Hän on vieraillut kollegojensa luona ruokavieraana, valmistanut ruokaa heidän kanssaan ja keskustellut asenteesta ruokaan, ruoanlaitto- ja ruokailutavoista, käytetyistä keittokirjoista, ruoasta heidän kirjoittamissaan kirjoissa sekä yleensä ruoasta kirjallisuudessa. Ja toki myös kirjoittamisesta ja elämästä muutoinkin. Tästä kaikesta on syntynyt valloittava kirja, joka kietaisee myös lukijan keittiön lämpöön.
Kirjailijoiden keittiöihin vierailuja on kirjassa yhteensä kaksitoista, joista yksi on Tuija Välipakan oma keittiö. Kirjassa käydään mm. Johanna Sinisalon varsin tulisessa (chilit!) keittiössä, matkataan Viron maaseudulle Ville Hytösen lähiruokakeittiöön (kirjan kannen multaiset porkkanat ovat tältä vierailulta) ja tehdään huumaavien tuoksujen kera ruokavideota Sofi Oksasen kanssa (YouTubesta löytyy Oksasen kirjallisuutta ja ruokaa käsitteleviä videoita). Kirjasta voit kenties löytää hengenheimolaisesi keittiössä, mikä voi saada kiinnostumaan myös tämän henkilön kirjoittamista kirjoista, tai päinvastoin. Suosikkikirjailijoidesi reseptejä pääset myös kokeilemaan, sillä jokaiselta kirjailijavierailulta on vähintään yksi resepti. Mikään keittokirja tämä ei kuitenkaan ole.
Välipakan kirjaan mahtuu myös pohdintaa ruokakulttuurista, -kasvatuksesta ja -identiteetistä. Kun on ruokaa, mistä valita, syöminen ei enää ole mutkatonta. Ruokaan liittyviä valintoja tehdään paljon ja ne ovat tänä päivänä monella tapaa merkittäviä. Myös näitä asioita tulee kirjailijoiden ja heidän luomiensa henkilöhahmojen kera pohdittua. Kirjan lopussa on myös kirjaluettelo, joka johdattaa ruokaa käsittelevän kaunokirjallisuuden äärelle.
Pieni miinus kirjassa ovat paikoin raskaat tekstiaukeamat ilman kuvia tai muita taittoa keventäviä tekijöitä. Koska kirja on isokokoinen, näyttävät tiiviit tekstisivut hieman tyrmääviltä. Kirja on sisällöltään kuitenkin niin koukuttava, että niistäkin selviää. Ja saa kaipaamaan lisää! Tälle kirjalle toivoisi jatko-osaa uusine kirjailijavierailuineen.
Jos olet lukija ja nautit myös ruoasta, tämä kirja ei petä. Se on suorastaan ahmittava.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Kuplivaa kemiaa
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 2/2022.
Anu Hopia & Pekka Lehtonen
Kuplivaa kemiaa
Gaudeamus 2021, 258 s.
ISBN 978-952-345-104-9
Juomien salat
Anu Hopia ja Pekka Lehtonen ovat kirjoittaneet viime vuonna julkaistun kirjan Kuplivaa kemiaa, jossa he paljastavat lempijuomasi salat. Kirjan sisältöön voit sen yllätyksiäkin sisältävästä sisällöstä huolimatta huoleti luottaa, sillä kirjoittajat tietävät asiansa: Hopia on Turun yliopiston elintarvikekehityksen professori ja Helsingin yliopiston elintarvikekemian dosentti, ja Lehtonen Helsingin yliopiston analyyttisen kemian dosentti, joka on työskennellyt Alkon laboratoriossa ja toiminut Maailman viinijärjestön puheenjohtajistossa.
Kirja käy läpi juomien valmistuksen kemiallisine reaktioineen, aiheeseen liittyvää historiaa ja terminologiaa. Aiheina ovat niin kahvi, tee, kaakao, maito ja erilaiset virvoitusjuomat kuin myös viinit, oluet ja muut alkoholijuomat. Juomia on toki olemassa enemmän kuin kirjassa nimeltä mainitaan. Esimerkiksi rooiboksen ystävä ei löydä juomastaan omaa osiota. Kirjan luettuaan tietää myös ilmastonmuutoksen tuomat vaarat juomanautintojen tulevaisuudelle. Kuplille on kirjassa omistettu ihan oma lukunsa, ja mielenkiintoinen on myös juomien aistimaailmaa käsittelevä osuus.
Itse oikeasti luulin, että kombuchan valmistuksessa osallisena on sieni*). Mutta en luule enää. Oma lempijuomani on tee, ja hämmästyneenä luin, että Yhdysvalloista suurin osa teestä juodaan jääteenä, jota en aina edes osaa mieltää ”kunnon teeksi”. Vaikeaa oli myös käsittää, että samppanjan kuplat muodostuvat lasiin sinne ilmasta kulkeutuneista mikroskooppisen pienistä epäpuhtauksista ja että samppanjan synnyn taustalla oli prosessissa tapahtunut virhe, joka aluksi vähensi viinin suosiota – se pirskahteli!
Kirjassa on hieno kuvitus, ja tekstin lomaan sijoitetut aforismit, runot ja muut lainaukset keventävät hetkittäin tietokirjan lukemista kaunokirjalliselle tasolle. Ulkoasu on selkeä ja houkuttaa tarttumaan kirjaan. Teksti on myös suurelta osin mukavan kuvailevaa, joten molekyylienkin syövereissä pysyy mielessä, että juomat ovat osa elämän nautintoja kuten lukeminenkin. Mutta kuten viinikään ei kaikille maistu, niin lukijakin voi jättää kirjastaan joitain osia väliin. Näin voi käydä, jos kemia ei ole niin tuttua eikä ole haasteisiin tarttuvalla tuulella. Tästäkin huolimatta kirja antaa paljon juomista kiinnostuneelle ja kuplivaa lukukokemusta voi suositella.
Anu Hopia on kirjoittanut yhdessä Erik Fooladin kanssa myös kirjan ”Hyppysellinen tiedettä – Valeomenapiirakka ja muita kokeiluja keittiössä” (Gaudeamus, 2017), joka esiteltiin Elintarvike ja Terveys-lehdessä 2/2018. Kirjaesittely löytyy myös blogistamme.
Kaarina Kärnä
*) Korjaus 30.8.2022. Kombuchan valmistuksessa on kyllä osallisena sieni, koska hiivatkin ovat sieniä. Mutta sieneksi mielletty "möykky" kombuchassa ei kuitenkaan ole varsinaisesti sieni vaan bakteerien tuottamaa selluloosarihmastoa.
Kirjaesittely: Suomen ruokahistoria. Suolalihasta sushiin.
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 1/2022.
Ritva Kylli
Suomen ruokahistoria. Suolalihasta sushiin.
Gaudeamus 2021, 470 s.
ISBN 978-952-345-135-3
Mitä söit silloin?
Viime vuonna Kanava-palkinnon saanut ja Tietofinlandia-ehdokkaana ollut FT Ritva Kyllin Suomen ruokahistoria on vaikuttava ja avartava kirja. Omien vanhempien ja isovanhempien suhde ruokaan avautuu kirjan myötä uudella tavalla, ja lukiessa huomaa, että monien omien osin tiedostamattakin omaksuttujen asenteiden takana on pitkä historia.
Tämän päivän ruokakeskustelua on helpompi ymmärtää, kun tuntee sen historiallisen taustan, joka määrittää suhtautumistamme ruoan määrään ja laatuun. Ruokahistoriaan ovat kuuluneet olennaisesti ruoan puute ja säännöstely, minkä vuoksi liha – sitten kun sitä sai – pääsi niin kohtuuttomankin tärkeään rooliin ruokavaliossamme. Sinänsä suomalaiset eivät ole historiansa aikana olleet mitenkään erityisen kovia lihansyöjiä, vaan juureksilla ja viljatuotteilla on perinteisesti ollut suuri merkitys. Härkäpavustakin Kylli oli löytänyt mainintoja jo 1500-luvun teksteistä, mutta se unohtui ennen uutta tulemistaan.
Ruoan säilyminen on ollut kautta aikojen suuri haaste ja erilaiset säilömistavat ovat pitkään rajanneet myös sitä, mitä ruoaksi sai. Suolakala ja leipä – ne olivat pitkään suomalaisen ravinnon peruspilarit. Metallitölkkeihin säilöminen patentoitiin vuonna 1810, mutta mielenkiintoista on, että purkinavaaja keksittiin vasta 1850-luvulla. Tölkkien alkuaikoina ne kehotettiin avaamaan taltalla ja vasaralla. Suomalaiset pääsivät ananassäilykkeiden makuun 1900-luvun alkupuolella ja ihastuivat niihin suuresti – vielä vuosisadan lopussakin ne olivat suosituimpien säilykkeiden joukossa tomaatti-, persikka- ja tonnikalasäilykkeiden ohessa.
Suomalaisilla oli myös pitkään kausi, jossa kaikki ulkomailta tullut tuntui hienommalta kuin suomalainen ruoka, ja omaa ruokakulttuuria jopa hävettiin. Toisaalta Suomessa puute määritti pitkään suhdetta ruokaan, ja tätä kuvaa myös se, että suomalaisten sana ravintola ei ole samaa perua kuin esimerkiksi ”restaurang”. Suomalaiset hakivat ruoasta ennen kaikkea ravintoa muiden asioiden jäädessä perustarpeen varjoon. Vuoden 1952 olympialaisten ruokajärjestelyihin liittyikin monenlaista kipuilua. Maalaisruokien tarjoamista ulkomaalaisille pidettiin mahdottomana, kun taas Akseli Gallén-Kallelan saunapala oli riittävän hienostunut. Mutta tehokkuutta kyllä löytyi. Kylli kertoi Suomen Kuvalehdessä kirjoitetun olympialaisten valmisteluista, että Suomessa oli Euroopan ja ehkäpä koko maailman suurin keittiö, Helsingin kaupungin elintarvikekeskuksen ruokatehdas, jonka oli tarkoitus valmistaa kisojen aikana 60 000 ruoka-annosta päivittäin.
Kyllin kirjassa lähteet on merkitty huolellisesti ja siinä on myös hakemisto kirjassa mainituista ruoka-aineista. Kirja on lukijalleen erinomainen tietolähde, mutta ennen kaikkea se on kiehtova lukukokemus jokaiselle tutusta aiheesta.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Missä syrjä sijaitsee? – Kun kaupunki ei ole kaikki
Kirjaesittely on julkaistu Ympäristö ja Terveys-lehdessä 2/2022.
Silja Keränen
Missä syrjä sijaitsee? – Kun kaupunki ei ole kaikki
Kirjapaja 2021, 256 s.
ISBN 978-952-354-335-5
Kuka nyt kotoaan lähtisi – vai täytyykö sittenkin?
Missä syrjä sijaitsee? on kirja aluepolitiikasta ja hyvinvointivaltiosta. Kirjoittaja DI Silja Keränen on kajaanilaisyntyinen, mutta asunut myös Singaporessa ja Helsingissä, kunnes taas palasi juurilleen. Sinne Kajaaniin – sieltähän minäkin olen! Oli todella virkistävää lukea kirjaa, jossa monet esimerkit olivat hyvin läheisiä, koska ne kertoivat siitä kotiseudusta, joka on minullekin hyvin tärkeä. Kajaani on kuitenkin vain yksi juonne ansiokkaassa kirjassa. Syrjäseutujen elinvoima, kaupungistuminen sekä monipaikkaisuus ovat asioita, jotka koskettavat jollain tavalla meitä kaikkia ja joista meillä useimmilla on jonkinlainen mielipide.
Kirja tuo hyvin esille sen, että meille syötetään kaupungistumisen ilosanomaa kehityskulkuna, joka on ikään kuin annettu. Se on tunnistettu megatrendi, mutta se on myös ennuste, että näin käy, jos kaikki jatkuu samaan malliin. Mutta jatkuuko kaikki samaan malliin? Haluammeko, että kaikki jatkuu samaan malliin? Asioihin on mahdollista vaikuttaa, ja tärkeintä tulisi kuitenkin olla ihmisten ja luonnon hyvinvointi asuinpaikasta riippumatta. Ei myöskään ole itsestään selvää, että tiivis kaupunkirakenne on aina ekologisesti paras vaihtoehto. Ihmisten kestävää asumista ja elämistä tulee kehittää kaikkialla. Nykyiseen polttoaineenhintakeskusteluun voi kirjasta myös poimia tosiasian, että syrjäseuduilla EI OLE toistaiseksi mahdollista pärjätä ilman autoa. Ja myös tuet kuuluvat toimivaan aluepolitiikkaan.
Uudempana megatrendinä on tunnistettu monipaikkaisuus, jossa ihmiset jakavat asumisensa useampien paikkakuntien välillä. Ja koronan myötä tietotyöläisten maailmaan iskenyt etätyö ja byrokratiasta vapautuneet etätyökäytännöt lisäävät tätä mallia entisestään.
Oikeaa tietoa syrjäseutuina pidettyjen alueiden elinvoimasta on loppujen lopuksi mediassa aika vähän. Isäni oli Kajaanissa pitkään työttömänä, ja seudun työttömyys on iskostunut minuun syvälle. Kun Kajaanissa asuva ystävättäreni kertoi minulle, että nykyään Kainuussa on useilla aloilla työvoimapulaa, olin suoraan sanoen yllättynyt. Kirjassa kerrotaan myös Pyhännästä, Pohjois-Pohjanmaan vajaan 1600 asukkaan kunnasta, joka on reilusti työpaikkaomavarainen eli SIELLÄ käydään muualta töissä.
Jatkuvalla syrjäseutujen vähättelyllä on ikäviä seurauksia. Ne luovat toivottomuutta alueille, joilla on kieltämättä haasteensa, mutta joita olisi mahdollista kehittää. Asuin itse reilut parikymmentä vuotta pääkaupunkiseudulla, ja alkuajat olivat vaikeita. Mietin silloin, että osan isojen kaupunkien hyvinvointiongelmista voisi selittää se, että niissä asuu paljon ihmisiä, jotka eivät oikeastaan haluaisi asua siellä, mutta ovat työn tai opintojen perässä joutuneet sinne muuttamaan. Kotiuduin kyllä pääkaupunkiseudulle ja viihdyinkin, mutta kyllä se aikaa otti. Oikein suunnitellulla aluepolitiikalla voidaan saada enemmän hyvinvointia aikaiseksi. Sen pitäisi olla ensisijainen asia, jota myös kilpailukyvyn ja muiden aluekehitykseen liitettyjen kriteereiden pitäisi palvella. Ja erityisesti tulee muistaa, että koulutuksella on hyvin suuri merkitys alueiden kehitykselle, sillä jatkuva opintopaikkojen keskittäminen vie nuoret muualle.
Vuoden vaihteen tienoilla olin veljeni kanssa samaan aikaan Kajaanissa käymässä. Hän asuu nykyään Espoossa, minä Porissa. Pohdimme etätyökäytäntöjen mahdollistamaa entistä vapaampaa asuinpaikkavalintaa. Kysyin veljeltäni, voisiko hän itse jossain vaiheessa ajatella asuvansa Kajaanissa. Minä itse olen hyvin tyytyväinen Poriin, jossa on samaa pikkukaupungin viehätystä kuin Kajaanissa. En edelleenkään koe voivani löytää Kajaanista työtä, ja veljenikin totesi, että on se kuitenkin hieman liian... kaukana. Ei kuitenkaan syrjässä.
Kaarina Kärnä
Ympäristökustannus Oy on mehiläispesän kummi
Teksti on julkaistu alunperin Ympäristö ja Terveys-lehdessä 3/2022, joka ilmestyi 25.4.
Kummimehiläispesä Lapinlahdella:
Ympäristökustannus Oy:n toimistolla suojellaan pölyttäjiä ja nautitaan hunajasta
Kummitoimintaa on nykyään monenlaista. Perinteisistä lähipiirin kummilapsista kummius on laajentunut maailman lapsiin ja luontoon erilaisine eläimineen. Nykyään on mahdollista olla myös mehiläispesän kummi. Useammatkin mehiläistarhausta harjoittavat yritykset tarjoavat nykyään mahdollisuuden kummiuteen, toki pientä korvausta vastaan.
Huoli pölyttäjistä on aihe, joka on läheinen myös Ympäristö ja Terveys-lehteä julkaisevalle Ympäristökustannus Oy:lle. Yrityksen toimistolla Porissa havahduttiin jälleen aiheeseen ja sen ajankohtaisuuteen, kun hunajapurkki kumisi tyhjyyttään keittiön kaapissa. Sen sijaan, että olisimme vain ostaneet hunajaa kaupasta, päätimme lähteä mukaan vähän laajemmin. Hankimme kummiuden mehiläispesälle Lapinlahdella toimivalta Hunajalähde Oy:ltä.
Ahkerina puurtajina valitsimme tarjolla olevista kummipesävaihtoehdoista Työmehiläiset-pesän. Muut vaihtoehdot olisivat olleet Toukka ja Kuningatar. Sen lisäksi, että meille on nyt nimetty kummipesä, saamme tietoa videoiden muodossa mehiläisten elämästä. Mehiläiset ovat talvehtineet lumen alla, mutta videolla mehiläishoitajat Päivi ja Kari Lappi kävivät jo kaivamassa pesiä esiin ja totesivat, että kaikki ovat hengissä. Muutama rohkea mehiläinen näkyi jo pesän ulkopuolellakin. Pian on puhdistuslentojen aika.
Kummien makein palkinto on luvassa syksyllä, jolloin kummeille lähetetään kummihunajaa. Koska syksyyn on vielä kovin pitkä aika, hankimme jo Hunajalähteen verkkokaupasta muutaman purkin. Lisätietoja kummimehiläispesistä löytyy verkkosivulta www.hunajalahde.com.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Suomalaisen ruoan laatukirja
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 6/2021.
Jari Hanska (toim.), Henri Alén, Saara Kankaanrinta ja Jarkko Lehtopelto
Suomalaisen ruoan laatukirja
Vastapaino 2020, 207 s.
ISBN 978-951-768-777-5
Onko suomalainen ruoka laadukasta myös tulevaisuuden maailmassa?
Suomalaisen ruoan laatukirja on tekijöidensä pamfletti suomalaisen ruoan puolesta. Tekstit ovat suurimmaksi osaksi myös kirjan toimittaneen freelance-toimittajan Jari Hanskan käsialaa, mutta myös ravintoloitsija Henri Alénilla, ympäristövaikuttaja Saara Kankaanrinnalla ja yrittäjä Jarkko Lehtopellolla on kirjassa omat lukunsa. Lisäksi monet suomalaisen ruokakentän toimijat ovat saaneet kirjaan oman sivunsa keskeisen viestin ja kuvan kera, esimerkkeinä mainittakoon professori Johanna Mäkelä ja maanviljelijä Juuso Joona. Kirja on jaettu neljään osaan, jotka ovat maku, luonto, rakenteet ja tulevaisuus.
Kirjassa tuodaan esille, että suomalaisuus ei itsessään riitä laatukriteeriksi. Suomessa tuotetaan kyllä laadukasta ruokaa, mutta kaikki suomalainen ruoka ei suinkaan ole samalla tasolla. Oikeasti laadukas ruoka ansaitsisi tulla nostetuksi esille omilla laatukriteereillään. Myöskään jako tehomaatalouteen ja luomuun ei enää riitä vaan regeneratiivisella eli elvyttävällä/uudistavalla maataloudella voisi olla tulevaisuudessa suurikin merkitys. Tässä on ajatuksena, että ruoantuotannossa on mahdollista samalla parantaa luonnon tilaa. Ja koska se on mahdollista, pitäisikö maataloustuetkin suunnata sinne, missä lähdetään ratkaisemaan ongelmia eikä vain tiukasti pitäydytä vanhassa? Ensisijaista on, että maan kasvukunnosta pidetään huolta. Tämä tarkoittaa myös monimuotoisuutta.
Kirja ei suinkaan unohda visioidensa käsittelyssä kannattavuutta. Kuluttajat ovat valmiita maksamaan laadusta, siis siitä, mikä on heidän käsityksensä laadusta. Ja yhä enemmän esille nousevat eläinten hyvinvointi, ruoan ravintoarvot ja tietenkin ilmastokysymykset. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että toisinaan männynherkkutattien arvo metsässä voi olla suurempi kuin metsäteollisuudelle kasvatettujen puiden.
Suomalaisen ruoan laatukirja on mielestäni erinomainen kokoelma pohdinnoista, joilla suomalaisen ruoan laatua ylläpidetään – ja parannetaan. Myös kirjan ulkoasu on tyylikäs. Valitettavasti laatu ei kuitenkaan yllä kirjan viimeistelyyn. Tämä teos olisi ehdottomasti tarvinnut vielä ainakin yhden oikolukukierroksen.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Suomalainen teekirja
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 5/2021.
Sirkka-Liisa Ranta
Suomalainen teekirja
Tammi 2020, 238 s.
ISBN-978-952-04-1278-4
Suomalaisen teenjuonnin historiaa
Sirkka-Liisa Ranta on kirjoittanut viihdyttävän, kattavan ja huolellisesti kootun kauniin tietokirjan teen vaiheista ja teekaupasta Suomessa. Kirjan kerronnassa on mukana teenjuontiin liittyviä muisteluja ja kuvituksessa vanhoja valokuvia, teemainoksia ja taidetta. Historia tulee teen kautta lähelle lukijaa, ja saa myös omat muistot liikkeelle.
Suomalainen teekulttuuri on sekoitus itää ja länttä, ja teenjuontiin on vaikuttanut sekä hyvässä että pahassa Venäjän läheisyys. Venäjältä peräisin oleva osa teekulttuuriamme on kiteytynyt monin tavoin höyryäviin samovaareihin, joita sortovuosien aikana hävitettiin ja hylättiin vinttien nurkkiin, koska niiden koettiin symboloivan Venäjän mahtia. Itselle samovaari on aina ollut kiehtova mutta vieras keittiöesine, ja kirjasta olikin mukava lukea niin samovaarin toimintaperiaatteesta kuin sen käyttötavoista. Lännestä tulleita suuria teevaikuttajia ovat olleet mm. herrat Lipton ja Twinings, ja Pepe Willbergin laulama Teetä ja sympatiaa -mainosrallatus liittyykin juuri Lipton-teehen.
Teenjuontiin liitetään toisinaan ajatus hifistelystä ja itsensä pitämisestä muita (siis kahvinjuojia) parempana. Rannan kirja ei hifistele teen valmistamisen yksityiskohdilla eikä myöskään lähde väittämään teen olevan parempaa kuin kahvi. Haudutuslämpötilan ja veden laadun todetaan kyllä vaikuttavan teen makuun, mutta teen valmistusvinkit on etsittävä muualta, esimerkiksi Pirkko Arstilan kirjasta Teen ystävän kirja vuodelta 2011. Mikroaaltouunissa teetään lämmittävä teen ystävä on Rannan kirjassa osa suomalaista teekulttuuria, ei ymmärtämätön barbaari. Teestä on kaikille, myös kahvinjuojille. Suomalainen teekirja on erittäin miellyttävä lukukokemus valitusta nautintoaineesta riippumasta.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Ruoka, ilmasto ja terveys
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 4/2021.
Risto Isomäki
Ruoka, ilmasto ja terveys
Into Kustannus Oy 2021, 383 s.
ISBN-978-952-351-265-8
Ilmastokriisin ratkaisumalleja – kylkiäisenä parempi terveys
Risto Isomäen tänä vuonna ilmestynyt Ruoka, ilmasto ja terveys on melkoinen kirja. Heti alussa Isomäki kertoo omat taustansa ja miten hän on valinnut kirjan lähteet. Lukija voi lähteä luottavaisesti Isomäen matkaan tietäessään, ”millä lihaksilla” hän asiaan tarttuu. Ja Isomäki on Teräsmies, MacGyver, Herkules tai ihan mikä tahansa tieteen supermies, sillä hän on todellakin perehtynyt aiheeseen, käynyt läpi hurjan määrän tutkimustietoa ja pohtii lukemaansa innostavasti ja oivaltavasti. Tietomääränsä pohjalta Isomäki visioi – hän on pohtinut paljon maapallon tilaa ja pystyy esittämään perusteltuja ratkaisuja. Kirjoitustyylikin tempaa mukaansa. Ketään ei pitäisi enää yllättää, että kirjan perusteesi on, että kasvispainotteinen ruokavalio on paras sekä terveyden että ilmaston kannalta. Isomäki näkee paljon mahdollisuuksia hiilinieluille puissa, joissa myös kasvatetaan ruokaa. Isoja puita, pieniä puita – monikerroksinen kasvillisuus tuottaa ruokaa, suojaa toisiaan ja pitää yllä monimuotoisuutta. Yllättävämpää on ehkä se, että Suomen omien päästöjen vähentämisen kannalta merkittävintä voikin olla järvien ja muiden vesistöjen suojelu.
Kirjassa puhutaan myös koronasta. Jos virus saa levitä rauhassa ilman rajoituksia, kehittää se koko ajan uusia, hankalia variantteja. Ilman muutoksia elämäntapaamme on myös pandemioita luvassa lisää. Isomäki tuo kirjassa esille uhkakuvia, mutta hän on myös optimisti ja näkee käsissämme olevan jo paljon keinoja muuttaa kehityksen suuntaa. Yhden niistä on kehittänyt suomalainen Solar Foods, jonka menetelmällä valmistetaan proteiinia ilmasta, vedestä ja aurinkosähköstä. Monet suomalaiset yritykset tekevät isoja tekoja hiilineutraaliuden eteen kuten Valio, joka on luvannut maitotuotteidensa olevan hiilineutraaleja vuoteen 2035 mennessä.
Tätä kirjaa ei saa ohittaa. Minut kirja vakuutti tuontivihanneksia lukuun ottamatta. Isomäen mukaan lentokoneella tuodut vihannekset ovat ilmastoystävällisempiä kuin kotimaassa talvella kasvihuoneessa kasvatetut. Luken Juha-Matti Katajajuuri toteaa kuitenkin Kuluttaja-lehdessä 6/2020 esimerkkinään espanjalainen tomaatti, että kun otetaan huomioon hiilijalanjäljen lisäksi vesijalanjälki, muuttuu tilanne kotimaisen tomaatin eduksi. Ja maustahan tässä ei vielä puhuttu mitään! Mutta en boikotoi enää palmuöljyä ja yritän taas uudella innolla muuttaa ruokavaliotani. Ja ikinä en syö jättikatkarapuja!Tämä kirja oli myös Eduskunnan kirjaston suosituksissa.
Kansanedustajien rohkeita päätöksiä odotellessa…
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Sydämen asioita
Kirjaesittely on julkaistu Ympäristö ja Terveys-lehdessä 8/2021.
Beata & Malena Ernman, Greta & Svante Thunberg
Sydämen asioita – Perhe ja planeetta kriisissä
Tammi 2019. 326 s.
ISBN 978-952-04-0994-4
Ilmastonmuutos on maapallon laajuinen kriisi
Greta Thunberg tuli tietoisuuteemme koululakollaan, johon kiteytyy tehokkaasti hänen viestinsä: Ilmastonmuutos on kriisi, joka vaatii välittömiä toimenpiteitä. Lapset käyvät koulua tulevaisuutensa vuoksi, mutta mitä väliä on koulutuksella, jos aikuiset samanaikaisesti välinpitämättömyydellään pilaavat elämisen edellytykset maapallolla.
Sydämen asioita -kirja on toki kirja Gretan ilmastonmuutostyöstä, mutta se on myös kirja perheen vaikeista haasteista erityislapsien kanssa. Sekä Gretalla että hänen sisarellaan Beatalla on useampiakin diagnosoituja häiriöitä. Voin rehellisesti sanoa, että en ole ymmärtänyt, millaista arki erityislapsien kanssa voi olla ja miten kokonaisvaltaisesti nämä diagnoosit vaikuttavat koko perheeseen. Gretalla on Aspergerin oireyhtymä, hyvätasoinen autismi ja pakko-oireinen häiriö, OCD. Toisaalta diagnoosien kääntöpuolella on eräänlainen älyllinen ylivertaisuus. Kaiken kohinan keskeltä hän pystyy kirkkaasti näkemään ongelmien ytimen. Kyllä me muutkin sen tavallaan näemme, mutta mielellämme myös lisäämme rinnalle niin monta mutta-lausetta, että vesitämme pian koko asian ja jäämme kohinaan.
Sydämen asioita kirjan kirjoittajiksi on merkitty koko Gretan perhe, mutta kirjoitustyöstä on vastannut pääasiassa Gretan äiti, oopperalaulaja Malena Ernman. Isä on näyttelijä Svante Thunberg. Malena Ernman on lopettanut lentämisen ja luopunut samalla kansainvälisestä urastaan toimiakseen johdonmukaisesti perheen arvojen mukaisesti.
”Maailmasta tulee sitä suurempi, mitä hitaammin matkustamme.”
Kritiikin kohteena kirjassa on korkean elintason maiden kulutustyyli. On aivan turhaa puhua esimerkiksi väestönkasvusta kehittyvissä maissa, kun rikkain kymmenys maapallon väestöstä on vastuussa yli puolesta maailman päästöistä.
Kun kirjan luettuaan ymmärtää Gretan taustan, osaa arvostaa hänen tekojaan vielä enemmän. Hän on ylittänyt monta henkilökohtaista estettä tehdäkseen ilmastonmuutoksen liittyvän kriisin näkyväksi. Lapsesta, joka on hädin tuskin pystynyt puhumaan ja syömään, on tullut yksi ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun esikuvista. Se, mitä meidän pitää nyt tehdä, on ottaa elintavoissamme muutama askel taaksepäin. Ei jatkuvaa kasvua, ei jatkuvaa kuluttamista.
”Tietämättömyytemme ilmasto- ja kestävyyskriisistä on muodostunut yhdeksi maailman suurimmista taloudellisista resursseista. Tämä tietämättömyys on näet jatkuvan talouskasvun ehdoton edellytys. Tietämättömyys on uusi valuuttamme.
Sillä heti kun oivallamme akuutin kestävyyskriisin laajuuden, muutamme tottumuksiamme ja otamme muutaman askeleen taaksepäin. Tällaiset oivallukset eivät tietenkään hyödytä taloutta, joka perustuu siihen, että tankkaamme jatkuvasti automme ja lentokoneemme muinaisten dinosaurusten jäänteillä ja kiiruhdamme valmistamaan ja ostamaan niin paljon tavaraa kuin suinkin pystymme.”
Kirjassakin kerrotaan, että Greta on saanut runsaasti vihapuhetta osakseen. Tämä on sikäli kummallista, sillä eihän Greta ole tätä asiaa keksinyt. Hänen faktansa ovat tutkijoiden faktoja, ja hän usein toteaa, että tutkijoilla on ollut ratkaisu ilmastonmuutokseen jo pitkään. Ongelma on vain se, että toimenpiteisiin ei ryhdytä, koska kriisistä ei puhuta kriisinä. Mediakin tasoittelee liikaa tutkijoiden sanomaa. Greta puolestaan pitää ääntä, koska on hän on hädässä – kuten koko maapallo. Se yksi maapallo, jonka pitäisi riittää meille kaikille. Ei ole viestintuojan vika, jos viesti on epämiellyttävä – Greta tekee hienoa työtä.
Greta Thunberg on nyt jo täysi-ikäinen ja jatkaa työtään ilmastoaktivistina. Meidän kaikkien onneksi. Mutta meidän jokaisen täytyy myös löytää keinot tehdä oma osamme, koska ilmastonmuutos on maapallon laajuinen kriisi.
Lainaukset ovat kirjasta.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Hukkuva maa ja Hiilijalanjäljilla
Kirjaesittely on julkaistu Ympäristö ja Terveys-lehdessä 6/2021.
JP Koskinen
Hukkuva maa
Like 2020, 232 s.
ISBN: 978-951-1-35741-4
Hiilijalanjäljillä
Like 2021, 180 s.
ISBN: 978-951-1-38335-2
JP Koskisen Hukkuva maa -romaanin ja muutamaa kuukautta myöhemmin julkaistun esseen, Hiilijalanjäljillä, välillä on yhteys. Hukkuvassa maassa Koskinen panee päähenkilönsä tekemään ilmaston lämpenemisestä huolestuttavan havainnon, josta Hiilijalanjäljillä tilastoihin nojautuen kertoo.
Hukkuva maa on taitavasti kirjoitettu tarina, joka sijoittuu jonnekin lähitulevaisuuden Helsinkiin. Merenpinnan nousu jo näkyy rantaviivassa ja ihmisten elämässä. Päähenkilö on räväkästi esiintyvä maineikas ilmastotutkija Niklas Vaateri. Kärkevyys johtuu ainakin turhautumisesta poliittisten päätösten hitauteen, yritysmaailman kaksinaamaisuuteen ja ihmisiin, jotka hänen silmissään jakautuvat välinpitämättömiin ja ymmärtämättömiin. Ilmaston lämpeneminen on silti vain yksi kirjan teemoista. On perheen sisäisiä ristiriitoja, salaisuuksia, vuosia sitten kadonnut isä ja poliisitutkinta. Oman tunnelmansa teokseen luo se, että kertojahahmo kärsii muistikatkoksista. Tuntuu, että aineksia pidempäänkin romaaniin olisi ollut, mutta hyvä lukukokemus se on tällaisenakin.
Hiilijalanjäljillä tarjoaa alaotsikkonsa mukaan ”kaikki mitä olet aina halunnut tietää ilmastonmuutoksesta mutta et ole kehdannut kysyä”. Se kertookin yksinkertaistetusti kasvihuoneilmiöstä ja perustelee arkijärkeen vetoavasti, miksi nykyinen ilmaston lämpeneminen on tosiasia ja ihmisen aiheuttama. Vaikka tilastoista kiinnostuneella kirjailijalla on matemaatikon koulutus, lukijalla ei tarvitse olla. Tekstin jälkipuoliskolla päästään siihen havaintoon, minkä Niklas Vaaterikin teki Hukkuvassa maassa: lämpötilan muutos näyttää seuraavan ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden muutosta 35 vuoden viipeellä. (Nykytiedon mukaan viive on itse asiassa 10–20 vuoden tietämillä.) Vaikka Hiilijalanjäljillä ei ole tieteellisesti tarkka, on se hyvinkin tutustumisen arvoinen, varsinkin jos aihe ei ole ennalta kovin tuttu.
Anne Kotiharju
Kirjaesittely: Puutalotarinoita
Kirjaesittely on julkaistu Ympäristö ja Terveys-lehdessä 5/2021.
Leena-Kaisa Laakso
Puutalotarinoita
Avain 2019, 174 s.
ISBN 978-952-304-222-3
Tunnelmallisesti puutalossa
Leena-Kaisa Laakso on kirjoittanut kirjan Puutalotarinoita puutaloista ja niiden asukkaista. Kirja sisältää kaksitoista tarinaa ja kaksitoista taloa, ja kirjaan päässeet talot sijaitsevat Porissa, Lappeenrannassa (2), Porvoossa, Janakkalassa, Riihimäellä, Vaasassa, Loviisassa, Tuusulassa, Haminassa, Turussa ja Mäntyharjulla.
Kirja keskittyy talojen tunnelmiin ja niiden historiaan. Asukkaat, jotka näissä taloissa asuvat, ovat kiinnostuneita myös talossa aikaisemmin asuneiden henkilöiden elämästä ja liittyvät omalla elämällään talon asukkaiden pitkään ketjuun – yhdessä kirjan taloista historia ulottui jopa 1800-luvun alkupuolelle.
Laakson kirja välittää lukijalle kauniita ja jopa taianomaisia puutalotunnelmia. Talon vaatimista remonteistakin puhutaan, ja lukija saa kyllä käsityksen siitä työmäärästä, mitä talo on vaatinut. Kuitenkin ne ärräpäät, joita kyynisempi lukija voi olettaa remonteissa lasketellun, jäävät kirjan ulkopuolelle. Toisaalta, vanha puutalo ei sovi kenelle tahansa. Kirjassakin vihjataan usein, että talot ovat valinneet asukkaansa. Valitut ovat ehkä niitä, jotka nauttivat vuosikausia kestävistä remonteista eivätkä juuri kiroile. Toisaalta, olin tunnistavinani tekstistä, että yksi puutaloasukkaista on kirjailija ja Soundin legendaarinen sarjakuvapiirtäjä J. K. Juntunen, joka on kyllä saattanut kiroilla, ja hänestä vaimo totesikin, että ”J. K.:lla on ollut välillä heikkoja hetkiä”. Heikot hetket eivät kuitenkaan ole tässä kirjassa pääosassa.
Tämä kirja sisältää puutaloidyllejä – ei homepommeja, vararikkoja tai käsiin lahoavia tönöjä. Idyllit ovat arkipäivän elämää näille puutaloasukkaille ja ehkä vähän satumaista luettavaa osalle. Kirja kauniine kuvineen kuitenkin toimii.
Kaarina Kärnä
Puita!
Jokaisen yrityksen, joka uskaltaa käyttää sanaa ”vastuullisuus”, täytyy miettiä aiheuttamiaan hiilipäästöjä. Koska yritystä, joka ei kertoisi olevansa vastuullinen, on nykyään vaikea löytää, on hiilipäästöjensä kanssa askaroivia yrityksiä oletettavasti hyvin paljon.
Me olemme pieni yritys – vain neljä henkeä töissäkin. Tällainen pieni toimisto, eihän me nyt juurikaan mitään hiilipäästöjä aiheuteta.. Pohdinta olisi voinut päättyä tähän. Mutta kun me kuitenkin sanomme, että mekin olemme vastuullisia ja välitämme ympäristöstä, aloimme miettiä asiaa hieman pitemmälle: Julkaisemme kahta ammattilehteä (Ympäristö ja Terveys, Elintarvike ja Terveys) ja erilaisia opaskirjoja (esimerkiksi Hygieniaopas ja Kodinomaista palveluasumista hygieenisesti) . Painotuotteita siis. Järjestämme koulutuksia. Osaan matkustetaan paikan päälle, osa on webinaareja. Webinaarit ovat olleet koulutuspaletissamme vasta koronan muutettua toimintatapojamme. Hiilijalanjälkeä siis kertyy!
Me olemme pieni yritys, joten eihän me nyt mitään kalliita laskelmia ryhdytä teettämään… Laskelmia ei tosiaan teetetty, mutta eihän asiaa silti tarvitse siihen jättää. Päätimme kompensoida aiheuttamaamme hiilijalanjälkeä vuosittain arviopohjalta. Kompensaatiotavaksi valitsimme puiden istutuksen. Vuonna 2020 yhteistyökumppanimme hiilijalanjälkemme kompensoimisessa oli Ilmastokummit, ja kompensaatiomme oli viisikymmentä Pieksämäelle Pusan metsäpuistoon istutettua puuta. Tänä vuonna yhteistyökumppanimme on ollut Reforest Finland Oy, ja Kangasalalle Pakkalantielle on istutettu sata puuta, joita voimme kutsua Ympäristö ja Terveys-metsäksi. Jos alueelle mahtuu, jatkamme ensi vuonna kompensaatiota samalla alueella.
Puiden istuttaminen on konkreettinen teko ilmaston hyväksi. Kun saimme Reforestilta kuva- ja videomateriaalia puiden istutuksesta ja joutomaa-alueesta, joka puiden myötä muuttuu ihan toiseksi, tuntui tosi hyvältä. Tämän postauksen kuvat ovat Reforestin kuvamateriaalia metsityksestä. Me jatkamme omaa tärkeää työtämme lehtien, opaskirjojen ja koulutusten parissa, ja Reforestin avulla työstämme aiheutuva hiilijalanjälki pienenee metsän kasvaessa.
Jos tilaat lehtiämme ja opaskirjojamme, voit olla hiilijalanjäljen suhteen levollisella mielellä. Me kompensoimme. Ja meitä ilahduttaa, jos sitten, kun et enää lehteä tai kirjaa tarvitse, annat se eteenpäin tai viet paperinkeräykseen. Kompensoitukin painotuote on kierrätettävä. Mutta jos edelleen mietit vaihtoehtoja, niin molemmat lehtemme voit tilata myös sähköisinä näköislehtinä. Vaihtoehdotkin ovat osa vastuullisuutta.
Kuvat: Reforest Finland Oy.
Kirjaesittely: Villiyrttikeittokirja
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 3/2021.
Sami Tallberg
Villiyrttikeittokirja
Readme.fi 2021, 527 s.
ISBN-978-952-321-999-1
Keittiömestari Sami Tallberg on tehnyt ansiokasta pioneerityötä innostaessaan kansaa ja etenkin muita keittiöalan ammattilaisia villiruoan, kotimaisten raaka-aineiden ja ravinnetiheän ruoan pariin. Kulttuurin Suomi-palkinnon vuonna 2012 saanut Tallberg on myös ELO-säätiön nimittämä villiruokalähettiläs. Sami Tallberg julkaisi Villiyrttikeittokirjan ensimmäisen kerran vuonna 2010.
Nyt julkaistussa 10. painoksessa kasvimäärä on yli kaksinkertaistunut ensimmäisestä ja siinä esitellään 111 syötävää villikasvia resepteineen. Lähes kahden kilon painoista ja 528-sivuista, kovakantista kirjajärkälettä ihmetellessä vierähtää tovi ja toinenkin. Luovuutta on käytetty runsaasti sekä kasvivalinnoissa että reseptiikassa. Kirjassa on näyttävä kuvitus koko sivun kasvi- ja annoskuvineen, ja lisäksi on huomioitu villikasvien käyttö, saatavuus, keruu, käsittely ja säilöntä.
Kirjan kohderyhmänä ovat sekä ravintola-alan ammattilaiset että villiyrteistä kiinnostuneet kotikokit. Testattavaa löytyykin sekä nopeisiin ja yksinkertaisiin kokkauksiin että haastavampiin resepteihin. Kirjan erityisenä ansiona on Tallbergin erinomainen osaaminen makuparien luomisessa.
Kirjan kasvivalikoima kuitenkin huolestuttaa. Vaikka omalle lautaselle villi hortoilija voikin laittaa mitä haluaa, on kasveja kaupallisesti käyttävän huomioitava niitä koskeva lainsäädäntö. Tämä koskee myös ravintoloita. Tällä hetkellä kaupalliseen elintarvikekäyttöön sallittu kasvivalikoima on rajallinen. Se johtuu uuselintarvikeasetuksesta, jonka mukaan luonnonvaraisella kasvilla on oltava näyttöä käytöstä laajasti elintarvikkeena Suomessa tai jossain muussa EU-maassa jo ennen vuotta 1997, jotta sitä voidaan pitää turvallisena ja käyttää vapaasti elintarvikkeissa.
Myöskään kestävyyttä ja vastuullisuutta ei tänä päivänä saa unohtaa. Kirjassa on kasveja, joiden ravintokäyttö olisi parempi kokonaan unohtaa ja kasveja, joiden käytössä on syytä olla varovainen. Osa kasveista on harvinaisia, osan saattaa kokematon hortoilija sekoittaa rauhoitettuun lajiin ja muutamat ovat joko lievästi myrkyllisiä tai ärsyttäviä. Kuitenkin on hyvä, että kasvien kohdalla on mainittu varoituksia, mikäli niiden käyttöä on syytä varoa. Kirja saattaa poikia myös kiinnostusta kehittää uusien luonnonkasvilajien viljelyä. Kysytyimpiä luonnonkasvejamme, kuten nokkosta, viljellään jo nyt.
Lisätietoja luonnonkasvien elintarvikekäytöstä:
https://www.arktisetaromit.fi/binary/file/-/fid/4800
Birgitta Partanen
Kirjaesittelyn laatija Birgitta Partanen on Arktiset Aromit ry:n toiminnanjohtaja.
Kirjaesittely: Mustia syntejä – kahvilaesseitä
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 2/2021.
Paula Hotti
Mustia syntejä – kahvilaesseitä
Avain 2020, 139 s.
ISBN 978-952-304-253-7
Pieni kirja kahvista ja kahviloista
Paula Hotin pienikokoinen, sievä kirja Mustia syntejä – kahvilaesseitä, kertoo kahvista ja kahviloista. Hotti esittelee kahvituristina vierailemiaan tavalla tai toisella merkittäviä kahviloita, näiden kahviloiden historiaa ja kuuluisia asiakkaita. Kahvilat ovat olleet filosofisen keskustelun keitaita ja verrattuna esimerkiksi viinitupiin, keskustelu on myös pysynyt tasokkaampana. Hotin esseissä on mukana aforismeja, omia muistoja ja filosofisia pohdintoja, ja kokonaisuutena kirja on elämän- ja kahvinmakuinen.
On myös mukavaa, että kirjassa kerrotaan kaikkiin esseissä mainittuihin kohteisiin matkustetun maitse ja juodun kahvin olleen reilun kaupan kahvia sikäli kuin se on ollut mahdollista. Kirja vaikuttaa erinomaiselta lahjakirjalta kahvinystävälle kahvipaketin tai kahvilalahjakortin kera.
Kaikkinensa tuntuu, että kirjasta olisi voinut pitää enemmän, mutta kirjoitustyylissä oli jotain mutkikasta. Innostus ja nautinto tuntuivat olevan lähellä kuin kupillinen kahvia juuri käden ulottumattomissa, ja en sitten siihen ihan yltänyt. Tämä voi kyllä johtua siitä, että minä en juo kahvia.
Kaarina Kärnä
Kirjaesittely: Salakapakoita ja tappaiskeittoa
Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 1/2021.
Lasse Lehtinen
Salakapakoita ja tappaiskeittoa
Otava 2020, 378 s.
ISBN 978-951-1-34599-2
Poliitikon ruokakirja
Lasse Lehtinen on toimittaja, kirjailija, poliitikko, juontaja – ja herkkusuu. Salakapakoita ja tappaiskeittoa -kirjaa voinee pitää Lehtisen ruokamuistelmina, jotka kuitenkin sisältävät hyvin paljon muutakin. Lehtinen on moninaisissa työtehtävissään ja myös vapaa-ajallaan matkustanut paljon ja syönyt hyvin eri puolilla maailmaa. Lehtinen on ollut myös hyvin kokeilunhaluinen eikä vaikuta isommin kursailleen eettisistä tai terveydellisistäkään syistä. Myös paksuille sikareille on aina ollut paikkansa. Lehtinen kuvaa suhdettaan ruokaan ruotsalaisella sanalla ”matglad” – hän on ”ruokailoinen”, henkilö, jolle ruoka on jatkuva ilon aihe.
Varsinaiset ruokamuistelot jäävät välillä sivuosaan yhteiskunnallisten havaintojen, poliittisen historian, jalkapallon ja oopperan vallatessa tarinaa. Lehtisen ruokakertomuksia värittävät myös VIP-tilaisuudet ja VIP-henkilöt. Lehtinen on saanut nauttia vieraanvaraisuudesta useissa edustustehtäviin liittyvissä ruokapöydissä. Kirjassa Lehtinen toteaa: ”Äänestäjät eivät ole milloinkaan ymmärtäneet edustajiensa ulkomaanmatkoja vaan luulevat jopa, että reissussa on mukavaa. Toivottavasti tämä kirja oikoo sellaiset luulot.” Valitettavasti on pakko sanoa, että kirja ei kyllä tätä asiaa korjaa. Lehtinen on saanut kokea paljon eikä kaikki toki ole aina ollut hauskaa, mutta ehkä hän sitten on vain kirjoittanut kaikesta liian mukaansatempaavasti, kun matkojen ankeampi puoli ei pääse esille. Tylsääkään ei juuri ole ollut kuin Maltalla liian monien kirkkojen keskellä. Lehtinen kertoo kirjassa myös kokemuksiaan monista eri ravintoloista ja antaa lukijoille useita suosikkireseptejään.
Kirjan parasta antia on mielestäni ruokakertomusten ohessa tarjoiltu historiatieto ja yhteiskunnallinen analyysi, joka tekee tästä kirjasta omalla laillaan erityisen, selkeästi (mies)poliitikon ruokakirjan. Lehtisen tietomäärä on vaikuttava. Kirjan kautta lukijalle avautuu paikkoja, joista hän ei muutoin tietäisi mitään. Ja saattaapa hän törmätä muutamaan herkulliseen juoruunkin!
Kirja on omistettu Lehtisen veljen, keittiömestari Hannu Lehtisen, muistolle.
Kaarina Kärnä
