Kirjaesittely on julkaistu Elintarvike ja Terveys-lehdessä 1/2022.
Ritva Kylli
Suomen ruokahistoria. Suolalihasta sushiin.
Gaudeamus 2021, 470 s.
ISBN 978-952-345-135-3
Mitä söit silloin?
Viime vuonna Kanava-palkinnon saanut ja Tietofinlandia-ehdokkaana ollut FT Ritva Kyllin Suomen ruokahistoria on vaikuttava ja avartava kirja. Omien vanhempien ja isovanhempien suhde ruokaan avautuu kirjan myötä uudella tavalla, ja lukiessa huomaa, että monien omien osin tiedostamattakin omaksuttujen asenteiden takana on pitkä historia.
Tämän päivän ruokakeskustelua on helpompi ymmärtää, kun tuntee sen historiallisen taustan, joka määrittää suhtautumistamme ruoan määrään ja laatuun. Ruokahistoriaan ovat kuuluneet olennaisesti ruoan puute ja säännöstely, minkä vuoksi liha – sitten kun sitä sai – pääsi niin kohtuuttomankin tärkeään rooliin ruokavaliossamme. Sinänsä suomalaiset eivät ole historiansa aikana olleet mitenkään erityisen kovia lihansyöjiä, vaan juureksilla ja viljatuotteilla on perinteisesti ollut suuri merkitys. Härkäpavustakin Kylli oli löytänyt mainintoja jo 1500-luvun teksteistä, mutta se unohtui ennen uutta tulemistaan.
Ruoan säilyminen on ollut kautta aikojen suuri haaste ja erilaiset säilömistavat ovat pitkään rajanneet myös sitä, mitä ruoaksi sai. Suolakala ja leipä – ne olivat pitkään suomalaisen ravinnon peruspilarit. Metallitölkkeihin säilöminen patentoitiin vuonna 1810, mutta mielenkiintoista on, että purkinavaaja keksittiin vasta 1850-luvulla. Tölkkien alkuaikoina ne kehotettiin avaamaan taltalla ja vasaralla. Suomalaiset pääsivät ananassäilykkeiden makuun 1900-luvun alkupuolella ja ihastuivat niihin suuresti – vielä vuosisadan lopussakin ne olivat suosituimpien säilykkeiden joukossa tomaatti-, persikka- ja tonnikalasäilykkeiden ohessa.
Suomalaisilla oli myös pitkään kausi, jossa kaikki ulkomailta tullut tuntui hienommalta kuin suomalainen ruoka, ja omaa ruokakulttuuria jopa hävettiin. Toisaalta Suomessa puute määritti pitkään suhdetta ruokaan, ja tätä kuvaa myös se, että suomalaisten sana ravintola ei ole samaa perua kuin esimerkiksi ”restaurang”. Suomalaiset hakivat ruoasta ennen kaikkea ravintoa muiden asioiden jäädessä perustarpeen varjoon. Vuoden 1952 olympialaisten ruokajärjestelyihin liittyikin monenlaista kipuilua. Maalaisruokien tarjoamista ulkomaalaisille pidettiin mahdottomana, kun taas Akseli Gallén-Kallelan saunapala oli riittävän hienostunut. Mutta tehokkuutta kyllä löytyi. Kylli kertoi Suomen Kuvalehdessä kirjoitetun olympialaisten valmisteluista, että Suomessa oli Euroopan ja ehkäpä koko maailman suurin keittiö, Helsingin kaupungin elintarvikekeskuksen ruokatehdas, jonka oli tarkoitus valmistaa kisojen aikana 60 000 ruoka-annosta päivittäin.
Kyllin kirjassa lähteet on merkitty huolellisesti ja siinä on myös hakemisto kirjassa mainituista ruoka-aineista. Kirja on lukijalleen erinomainen tietolähde, mutta ennen kaikkea se on kiehtova lukukokemus jokaiselle tutusta aiheesta.
Kaarina Kärnä
